Venäjän presidentti Vladimir Putin täytti 60 vuotta 7. päivä lokakuuta. Hän on siis saavuttanut Venäjän lain mukaan eläkeiän.  Vaikka hänen kolmas presidenttikautensa on vasta alkanut, voidaan spekuloida, onko kyseessä hänen viimeinen kautensa? Perustuslain muutoksen jälkeen presidenttikausi pidennettiin kuuteen vuoteen. Kahden peräkkäisen kauden rajoitus on edelleen voimassa.  Koska toisen ja kolmannen kauden välillä presidentin virkaa on hoitanut Dmitri Medvedev, mikään ei käytännössä estä Putinia osallistumasta myös seuraaviin presidentinvaaleihin vuonna 2018. Kuusi vuotta Venäjällä on pitkä aika, sillä usein on vaikeaa ennakoida, mitä tapahtuu huomenna. Viime vuoden joulukuussa alkaneet protestit ovat selkeä osoitus siitä, että mikään ei ole ikuista.

Aktiivisen kaupunkiväestön keskuudessa on huomattava poliittisen muutoksen, oikeudenmukaisuuden ja elämän laadun parantamisen tahto. Korruptio kuristaa Venäjän aktiivikansalaisia. Monet korkeasti koulutetut nuoret pohdiskelevat vakavasti maastamuuttoa. Kukaan ei kuitenkaan halua vallankumousta, se on varma. Sama sukupolvi ei yleensä osallistu kahteen vallankumoukseen. 1990-luvun taloudellisesta sekasorrosta on tullut liian traumaattinen kokemus monelle.

Venäjällä on vielä laajat kansankerrokset, jotka luottavat Putiniin. Monella on hyvin vanhoillinen arvopohja, eivätkä poliittiset vapaudet heitä usein kiinnosta. Suurten kaupunkien ulkopuolella, jossa tulotaso on edelleen vaatimaton, elämänlaatu on ratkaiseva. Putinin poliittinen ohjelma voidaankin tiivistää kolmeen sanaan – taloudellinen ja poliittinen stabiilisuus. Monet ovat siihen tyytyväisiä.

Putin on sosiologien mukaan edelleen maan ylivoimaisesti suosituin ja luotetuin poliitikko, mutta hänen suosionsa laskee. Levada keskuksen elokuun tutkimuksen mukaan myönteinen vaikutelma Vladimir Putinista on 48 prosentilla ja kielteinen vaikutelma hänestä on 25 prosentilla Venäjän kansalaisista. Tämä on historiallinen minimi, vielä toukokuussa nämä luvut olivat 60 ja 21 prosenttia.  Helmikuussa 2008 Putinin suhtautui myönteisesti 81 ja kielteisesti vain 9 prosenttia vastanneista. Levada myös kertoo, että noin puolet Venäjän kansalaisista haluaisi uuden presidentin maahan vuoden 2018 vaaleissa. Elokuun tietojen mukaan 22 prosenttia vastanneista haluisi, että Putinin jatkaisi presidenttinä vielä yksi kausi 2018–2024 ja 7 prosenttia tahtoisi Dmitri Medvedevin palaavan presidentin virkaan.

Julkisen mielipiteen säätiön (FOM) mukaan, jos presidentinvaalit järjestettäisiin ensi viikonloppuna, Putin saisi 47 prosenttia äänistä. Vaalikampanjan aikana häntä oli valmis äänestämään 54 prosenttia vastanneista.  (Vaaleissa hän sai 63,60 prosenttia). Galluppien tulokset eivät vastanneet vaalien tulosta muidenkaan kandidaattien kohdalla, Zjuganov 10 prosenttia (17,18 prosenttia) ja Prohorov 6 prosenttia (7,98 prosenttia).

FOM

Edellä mainitussa tutkimuksessa myös kerrotaan, että luottamus Putiniin on laskenut 44 prosenttiin hetkittäisen nousun jälkeen kevään vaalikampanjan aikana. Ennen maaliskuun vaaleja tämä luku oli 55 prosenttia.   Vuonna 2008 Putiniin luotti parhaimmillaan jopa 70 prosenttia vastanneista.  Taulukosta nähdään, että luottamuksen laskun aikana myös epäluottamus kasvoi tasaisesti, 8 prosentista vuonna 2008 à 25 prosenttiin tänä vuonna.

luottamus_rating_FOM

Putinin tultuaan valtaan vuonna 2000 syntyi eräänlainen yhteiskuntasopimus vallan ja kansan välillä, kansa ei puutu politiikkaan ja vallanpitäjät takaavat hyvinvoinnin. Poliittiset vapaudet maassa korvattiin ”makkaralla”. 2000-luvulla venäläiseen todellisuuteen ovat palanneet monet neuvostoaikaiset perinteet. Ensin palasi vanha hymni. Sitten vangittiin Hodorkovski ja sen myötä kielenkäyttöön palasi termi ”poliittinen vanki”. Myöhemmin kuvernöörejä alettiin nimittää ilman vaaleja, duuman vaaleissa äänikynnys nostettiin 7 prosenttiin ja oppositio käytännössä eliminoitiin.  Tilanteessa, jossa poliittisesta liberalismista on tullut eräänlainen kirous, Stalinista on jälleen tullut ”tehokas manageri”.

Nykyisen poliittisen järjestelmän puolustajien mielestä Venäjä on noussut polviltaan Putinin ollessa vallassa. Putin toivoo jäävänsä Venäjän historiaan ihmisenä, joka pelasti maan hajoamiselta, säilytti valtion yhtenäisyyden. Tässä mielessä ehdoton enemmistö on hänen kannalla. 1990-luvun poliittisella ja taloudellisella sekasorrolla suorastaan pelotellaan. Putinin ansioksi lasketaan voitto oligarkeista, mutta samalla aina unohdetaan, että heidän määränsä on päinvastoin moninkertaistunut,  joiden joukossa on myös Putinin vanhoja kaveruksia ja tuttuja.

Käytännössä valta Venäjällä periytyy. Jos leikitään ajatuksella, että Putin palasi valtaan vielä 12 vuodeksi, mieleen tulee helposti historiallisena kiinnekohtana Leonid Brežnev ja hänen aikansa poliittinen pysähtyneisyys. Nykyistä poliittista tilannetta on vaikeaa kuvata muulla sanalla kuin stagnaatio. Venäläinen politologi Jevgeni Mintšenko kertoo kirjoituksessaan ”Seitsemän myyttiä Venäjän vaaleista” esimerkkejä muistakin Euroopan maista, joissa yksi henkilö on ollut vallassa pitkään.

Myth 1A prolonged stay in power can be the basis for proclaiming the government illegitimate.

Here we can look at the examples of Canadian PM Jean Chrétien – 20 years, Federal Chancellor of the FRG Helmut Kohl – 16 years. Ólafur Grímsson is the President of Iceland since 1996, and in 2000 his term of office was extended without elections as there was nobody willing to compete with him, he won the elections in 2004, he once again had his term extended in 2008 with no elections, and he does not exclude participating in the upcoming 2012 elections. There is a similar history with Chrétien and Kohl, although one has to note that it’s a slightly different state of affairs in parliamentary democracies.” 

Ongelmana on, että Mintšenkon esimerkit ovat aidosti demokraattisista maista silloin, kun Venäjällä Vladislav Surkovin muotoilema suvereeni demokratia ei käytännössä ole eronnut viime vuosina autoritarismista. Yalen yliopiston professori, autoritaarisia ja totalitaarisia järjestelmiä tutkinut valtiotieteilijä Juan Linz määrittää autoritarismin poliittiseksi järjestelmäksi, jossa eliitti rajoittaa julkista poliittista osallistumista nojaten poliittiseen apatiaan. Tuhoamalla pieniä oppositiopuolueita ja mustamaalamalla opposition johtajia, Kreml sai aikaiseksi järjestelmän, jossa ei ole vaihtoehtoja.  Kuka tulisi Putinin tilalle? Autoritaarisessa järjestelmässä, jossa vapaat vaalit eivät toimi, tähän kysymykseen on mahdotonta vastata.

Levada keskuksen mielipidekyselyn mukaan, kysymykseen ”mitä maassa tapahtuu?”:

  • 14 % on vastannut, että maa on menossa kohti autoritaarista järjestelmää
  • 36 % on kokenut, että maassa pannaan asiat järjestykseen
  • 23 % uskoo, että epäjärjestys ja kaaos kasvavat
  • 10 % luulee, että demokratia kehittyy

Autoritaarisessa järjestelmässä on tärkeää se, mistä tavallinen kansalainen saa tietoa. Venäjällä on erilaisia tietokanavia. Toiset niistä ovat massiivisia, joidenkin vaikutus on vähäinen. Nettiin pääsevät saavat vaihtoehtoista tietoa. Valtiolliset tv-kanavat, jotka näkyvät koko maassa, harjoittavat jatkuvaa propagandaa, mikä ei voi olla heijastumatta ihmisten suhtautumiseen demokratiaan ja autoritäärisyyteen.

Demokratioissa tiedotusvälineet ovat yhteiskunnan keino valvoa vallanpitäjiä ja ilmaista sosiaalisten ja poliittisten ryhmien intressejä. Autoritaarisissa järjestelmissä media on valtion väline valvoa ihmisiä ja jakaa virallista ideologiaa. Tavoitteena on yhteiskunnan mielipiteen manipulointi.

Venäjällä on kylvetty pitkään ajatusta siitä, että maassa tarvitaan vahva johtaja tai maa luisuu kohti kaaosta. En sanoisi, että tämä ei pidä ollenkaan paikkaansa, mutta kun asiaa toistetaan tarpeeksi monta kertaa, se väkisinkin muuttuu tosiasiaksi. Esimerkiksi hätätilakomitea yritti legitimoida vallankaappauksen vuonna 1991 sillä perusteella, että anarkia ja kaaos uhkaavat neuvostokansalaisten elämää ja turvallisuutta, valtion suvereniteettia ja alueellista koskemattomuutta sekä isänmaan vapautta ja itsenäisyyttä. Juntta väitti, että ”maa syöksyy väkivaltaisuuksien ja laittomuuksien syvyyksiin” ja, että ”seksin ja väkivallan ennennäkemätön propaganda uhkaa tulevien sukupolvien elämää ja terveyttä.

Vallankaappauksen suunnittelija sekä alkuunpanija turvallisuuskomitean johtaja Vladimir Krjutškov kirjoittaa muistelmissaan, että Gorbatšovin ja Jakovlevin reformien tarkoituksena oli naamioida heidän toimintansa tarkoitus eli Neuvostoliiton perustuslaillisen järjestelmän tuhoaminen. Hän myös viittaa Jakovlevin yhteyksiin ja mahdolliseen yhteistyöhön Yhdysvaltain tiedustelupalveluiden kanssa. Ulkopuolelta tulevan uhan ja Yhdysvaltain tiedustelupalveluiden rooli Neuvostoliiton luhistumisessa ovat keskeisessä asemassa Krjutškovin muistelmissa. Tänä päivänä valtamediassa kerrotaan oppositiosta ja ulkopuolesta uhasta juuri samalla tavalla kuin Krjutškov kirjoitti aikoinaan Gorbatšovista ja Jakovlevista.

 

Hätätilakomitean ”Vetoomuksessa Neuvostoliiton kansalle”, jossa Neuvostoliiton kansalaisia kehotetaan tunnistamaan velvollisuutensa isänmaata kohtaan ja antamaan täyden tukensa Neuvostoliiton hätätilakomitealle ja sen pyrkimyksille pelastaa maa kriisistä, ei mainita kommunistista ideologiaa eikä sosialismia, joita hätätilakomitean olisi tarkoitus suojata.  Repressiivisiä toimenpiteitä käsiteltiin muissa dokumenteissa.   Ensimmäisessä asetuksessaan uusi hallintoelin lakkautti oppositiopuolueita ja -liikkeitä sekä rajoitti vapaan lehdistön ja median toimintaa.

 

Myöskään Putin ei koskaan avoimesti kertonut alkavansa kiristää tiedotusvälineiden valvontaa, rajoittaa kokoontumisvapautta tai etsiä uusia kansan vihollisia. Näin voidaan todeta, että monia vuosia kestänyt jossittelu aiheesta, mitä tapahtuisi Venäjällä, jos hätätilakomitea olisi voittanut vuonna 1991, voidaan saada päätökseen.  Hätätilakomitean ohjelma on pääosin toteutettu Putin Venäjällä

Juuri autoritaarisessa tai totalitaarisessa järjestelmässä kovat vallankäyttömuodot perustellaan usein järjestelmän olemassaoloa uhkaavalla ulkoisella tai sisäisellä vaaralla. Venäjällä edelleen säilyy selkeä ”Me vastaan muut ” –jako ja Kreml käyttää taitavasti hyväkseen ulkopuolelta tulevan uhan kuvaa ja ksenofobiaa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään uutuus.  Henry Kissinger teoksessaan ”Diplomacy” kirjoittaa Venäjän keisarikunnasta:

”The paradox of Russian history lies in the continuing ambivalence between messianic drive and a pervasive sense of insecurity.”

Tällä politiikalla on kysyntää. Ajankohtaisia poliittisia ja taloudellisia tapahtumia käsittelevän Slon.ru-portaalin viime vuonna toteutetun tutkimuksen mukaan, suurin yksittäinen ryhmä Venäjän kansalaisista on vahvan valtiovallan kannattajia (38,6 %).

Vahvan valtiovallan kannattajat puoltavat vahvaa ja yhtenäistä keskusvaltaa.  Valtio on heille keskeinen arvo. Taloudellinen ja poliittinen aktiivisuus ovat hyviä ainoastaan silloin, kun ne tukevat ja vahvistavat valtiota. Valtio tietää paremmin, mitä kansalaiset tarvitsevat, ja sen pitää huolehtia kansan eduista. Vastineeksi valtio on oikeutettu kontrolloimaan kansalaisten elämää. Ainostaan joka kymmenes vastaajista jakoi liberaaleja näkemyksiä ja puhui vapauksien merkittävän lisäämisen puolesta. Kaiken kaikkiaan melkein kolme neljäsosaa (73 %) tukee valtion puuttumista talouteen. Yli puolet (55 %) myös haluaisi, että valtio sääntelisi merkittävästi kansalaisyhteiskunnan suhteita. Vaikka kyselyyn osallistuille tarjottiin hyvin kattavaa presidenttiehdokkaiden listaa sekä annettiin mahdollisuus olla äänestämättä tai valita oma ehdokas listan ulkopuolelta – presidentiksi joka tapauksessa valittiin Vladimir Putin, häntä äänesti 32 prosenttia vastaajista. Vladimir Žirinovski 14 prosenttia ja Dmitri Medvedev sai 12,8 prosenttia.

Liberaalit äänestävät Putinia harvemmin kuin muut ryhmät (23 %) ja ilmoittavat muita useammin myös olevansa ylipäätään haluttomia äänestämään. Kuitenkin myös liberaalien keskuudessa Putin on todennäköisin valinta.  Vaikka liberaalit pitävät Putinista selvästi muita ryhmiä vähemmän, toista johtajaehdokasta heillä ei yksinkertaisesti ole.

Elkin_polit.ru

Putin ei kuitenkaan ole diktaattori vaan pikemminkin kollektiivi. Venäjällä rakennettiin järjestelmä, jossa autoritaarinen valtakoneisto valitaan vaaleilla. Mielestäni on tärkeää muistaa, että Kreml ei ole homogeeninen kone. Järjestelmän sisällä on erilaisia ryhmittymiä, jotka taistelevat vaikutusvallasta. Putin tarvitsee jatkuvasti näiden ihmisten ja ryhmien tukea. Kolmannen presidenttikautensa alussa Putin ei enää ole ”kansallinen johtaja” tai koko kansan presidentti. Venäjän yhteiskunta on selkeästi jakautunut, ja vaikka Putin takana on kansan enemmistö, hän edustaa vain osaa yhteiskunnasta.  Tilanne ei ole yhtä vakaa kuin aikaisemmin. Jos järjestelmän sisällä ajaudutaan ristiriitoihin esimerkiksi ”silovikkien” ja ns. ”järjestelmäliberaalien” välillä, kaikki voi muuttua hyvinkin nopeasti.

Advertisements