Muistelmissa esitetyt vallankaappauksen epäonnistumiseen vaikuttaneet syyt voidaan jakaa kolmeen ryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat hätätilakomitean johtajien henkilökohtaiset ominaisuudet ja heidän haluttomuutensa ottaa vastuu mahdollisista uhreista. Toiseen ryhmään kuuluvat aktiivisen vastarinnan toiminta ja demokratian rooli. Ja kolmanteen ryhmään kuuluvat usein esitetyt huhut armeijan tottelemattomuudesta.

Hätätilakomitealla ei ollut johtajaa

Jeltsin arvostelee hätätilakomitean jäsenten psyykkisiä ominaisuuksia. Hänen mukaansa – vaikka he olivat todella hyviä ammattilaisia ja asiantuntijoita – ”jokaisella heistä oli pieni persoonallisuushäiriö, jonkinlainen poikkeama käyttäytymisessä, ajattelussa tai psykologiassa.  Tällä varsin pitkälle menevällä väitteellä on nähdäkseni selviä poliittisia päämääriä. Ottaen huomioon, että hätätilakomitean jäsenet eivät saaneet tuomioita, Jeltsin ilmeisesti pyrkii vaikuttamaan yhteiskunnalliseen mielipiteeseen.      

Jeltsinin mukaan vallankaappaus epäonnistui heti alussa, kun Gorbatšovin luokse lähettiin liian heikko delegaatio. Toisaalta hätätilakomitealla ei ollut johtajaa tai sellaista henkilöä, johon kansa olisi luottanut. Vallankaappauksen suunnittelijana toiminut KGB halusi toteuttaa rauhallisen vallansiirron ilman verta. Kukaan ei halunnut ottaa vastuuta itselleen. Jeltsinin mielestä ainoastaan Pavlov tai Lukjanov olisivat kyenneet johtamaan vallankaappausta, mutta toinen heistä sairastui ja toinen päätti olla sivussa, eikä virallisesti ollut komitean jäsen.

Myös Sobtšak korostaa, että vallankaappaus oli ”kasvoton”. Kirjoittaessaan muistelmiaan tapahtumista vuonna 1991 hän oli täysin oikeassa, että ajan kuluessa kukaan ei muista hätätilakomitean jäsenten nimiä, sillä jokainen heistä oli vanhan järjestelmän kasvatti, eikä merkinnyt mitään sen ulkopuolella. Hänen mukaansa vallankaappausyritys oli tuomittu tuhoon, koska sillä ei ollut johtajaa, joka ottaisi itselleen vastuun päätösten tekemisestä ja uskaltaisi käyttää voimaa.  Ruslan Hasbulatov on samaa mieltä Sobtšakin kanssa siitä, että hätätilakomitean jäsenet olivat heikkoja johtajia.

Venäjän johtajat korostavat demokratian roolia

Selittäessään vallankaappauksen epäonnistumista Venäjän johtajat korostavat perestroikan ansiosta tapahtunutta yhteiskunnan demokratisoitumista ja tavallisten Venäjän kansalaisten roolia vastarinnassa. Jeltsinin mukaan: ”Suurin osa venäläisestä yhteiskunnassa tunsi kesäkuussa 1991, että Neuvostoliiton historian ajanjakso on päättymässä. Itse sanaa ”neuvosto” oli mahdotonta lausua. Se oli käyttänyt voimavarojaan. Kaikkialla maailmassa Neuvostoliiton kuva oli erottamattomasti sidoksissa sotilaallisen voiman mielikuvan kanssa. [–] Gorbatšov jatkoi jankutustaan sosialismista, neuvostokansojen ystävyydestä, neuvostoliittolaisen elämäntavan saavutuksista ja sen rikastuttamisen kehittämisen tarpeesta, ymmärtämättä, että hän tuli umpikujaan.

Sobtšak havainnollistaa yhteiskunnan muuttumista vertaamalla elokuun 1991 tapahtumia Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšovin syrjäyttämiseen vuonna 1964. ”Silloin kukaan ei reagoinut. Mutta tänään miljoonat kansalaiset tulivat kaduille puolustamaan laillisesti valittua presidenttiä ja hallintoelimiä.”  

Jeltsin korostaa, että ihmiset taistelivat niin demokratian ja vapauden kuin isänmaan puolesta, ja tämä oli heille tärkeämpi kuin oma elämä, mutta huomaa, että tavallisten ihmisten valmius kuolemaan aatteen puolesta on nimenomaan neuvostojärjestelmän kasvatuksen perintö.

Kenraali Lebed kertoo, että vallankaappauksen epäonnistumisen jälkeen hän oli ”vieras tässä hillittömässä elämän juhlassa”.  Muistelmissaan hän ei selvästi jaa Jeltsinin tai Sobtšakin iloa. Lebed selittää, ettei ole demokraatti, ja ettei hän puolustanut demokratiaa elokuun tapahtumien aikana. ”Olen venäläinen kenraali, eikä mikään voima voi pakottaa minua ampumaan Venäjän kansaa.”  Armeijan miehenä hän suhtautuu tapahtumiin paljon pragmaattisemmin. Hän ei yritä korosta omaa merkitystään ja sankaruuttaan, vaan on huolissaan isänmaan tulevaisuudesta. Hän muun muassa toteaa: ”Ihmisellä, joka ei kadu Neuvostoliiton hajoamista, ei ole sydäntä ja sillä joka ajattelee, että liitto voidaan palauttaa sen alkuperäisessä muodossa, itse asiassa ei ole aivoja.”

Armeijan rooli on edelleen epäselvä

Suomalaisissa esityksissä korostetaan yleensä armeijan roolia vallankaappauksen epäonnistumisessa. Esimerkiksi käytössäni olevan suomalaisen lukiohistorian oppikirjan kuvaus armeijan tottelemattomuudesta hätätilakomitealle vaikuttaa aikalaisten muistelmien valossa varsin harhaanjohtavalta.  Siinä muun muassa todetaan, että ”Jeltsin sai taakseen armeijan tuen ja kukisti vallankaappauksenyrityksen.” Jaakko Blombergin mukaan Valkoisen talon valtaamissuunnitelman keskeyttäminen kertoo asevoimien johdon hajanaisuudesta. Hän väittää, että ”useat keskeiset sotilasjohtajat (kuten marsalkka Jevgeni Šapošnikov, kenraalit Gratšov ja Lebed) uhmasivat puolustusministerin valtauskäskyä.”  Kuten voidaan huomata jo aikaisemmin mainituista Lebedin kannanotoista, asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen.

Sotilaat, älkää ampuko äitejä!

Jeltsinin mukaan kenraali Pavel Gratšov osallistui tulevan vallankaappauksen suunnitelmien tekoon Krjutškovin pyynnöstä, mutta myöhemmin tapahtumien aikana ei kannattanut hätätilakomiteaa. Jeltsin kertoo, että vallankaappauksen aamuna 19. elokuuta Gratšov oli ensimmäinen kenelle hän soitti, ja tämä lupasi lähettää sotilaita Valkoisen talon puolustuksen tarkoituksiin. Tehtävää hoitamaan saapui kenraali Lebed. Jeltsin väittää, ettei tiennyt, että nimenomaan Gratšovin vastuulla oli muun muassa panssarivaunujen sijoittaminen Moskovaan. Hänen mukaan se oli sattuma. Myöhemmin Gratšovista tuli Venäjän puolustusministeri.

Haastattelussa Sobesednik-viikkolehdelle kenraali Gratšov kertoo, ettei asevoimissa ollut hajanaisuutta. Hän sai käskyn suojata viisi strategisesti tärkeätä kohdetta Moskovassa Jazovilta, mutta myös Jeltsin pyysi apua. Gratšov suoritti molemmat määräykset. Kuuluisa venäläinen dokumenttielokuvaohjaaja Alexander Stefanovitš, jota pidetään vallankaappauksen historian asiantuntijana, korostaa Gratšovin ainutlaatuista roolia elokuun tapahtumissa, mutta väittää, että todellisuudessa käskyn lähettää Lebedin joukot Valkoiselle talolle antoi puolustusministeri Jazov eikä Gratšov. Stefanovitšin mukaan Lebedin tehtävä oli selvittää Valkoisen talon puolustuksen heikkoja kohtia ja ilmoittaa asiasta Jazoville. Myöhemmin Lebed veti joukkonsa pois ja henkilökohtaisesti laati Valkoisen talon valloitussuunnitelman.

Muistelmissaan kenraali Lebed todistaa tehneensä Valkoisen talon valloitussuunnitelman, jota ei kuitenkaan koskaan toteutettu. Lebedin tarinan perusteella voidaan todeta, että asevoimien johdossa oli epävarmuutta ja epäröintiä. Lopulta Lebed lähti Valkoiselle talolle ja varoitti tulevasta operaatiosta. Myöhemmin yöllä hän sai soiton Gratšovilta, joka ilmoitti, että ALFA-erikoisjoukot eivät suostu osallistumaan valtaukseen. Krytškovin mukaan tarinat armeijan tottelemattomuudesta eivät pidä paikkaansa ja kaikki asevoimien joukot tottelivat käskyjä. Hän kertoo, että hätätilakomitea ei halunnut vuodattaa vertaa, kun taas Jeltsinin ryhmä oli siihen valmis.  Ilmeisesti Krytškov haluaa jälkeenpäin luoda mielikuvaa siitä, että kaikki oli heidän kontrollissaan ja suuri uhrimäärä onnistuttiin välttämään juuri hätätilakomitean ansiosta. 21. elokuuta Jeltsin kiitti sydämellisesti kenraali Lebediä, joka ”yhdessä alaistensa kanssa ei antanut kaappaajien valloittaa uuden Venäjän poliittista keskusta.” Lebed kirjoittaa tapahtuneesta ilman ylpeyttä.


 

Miksi muistelijat kirjoittavat niin kuin kirjoittavat

Muistelmissaan ”kaappaajat” yrittävät puolustella toimintansa ja todistaa sen oikeudellisuutta. He katuvat, etteivät tehneet kaikkeaan. Janajevin, Krjutškovin, ja Varennikovin kuvaukset on julkaistu vasta 2000-luvulla, joten niissä on paljon jälkiviisautta ja viittauksia vallankaappausyrityksen jälkeisiin ongelmiin sekä Jeltsinin demokraattien epäonnistumiseen. 1990-luvun syvän taloudellisen laman ja entisissä neuvostotasavalloissa tapahtuneiden etnisten sotien jälkeen myös kansan suhtautuminen elokuun tapahtumiin on muuttunut ja vallankaappaus herättää nykyään monissa myötätuntoa ja kannatusta. Aihe on edelleen ajankohtainen, ja taistelu oman tulkinnan oikeudellisuudesta jatkuu.

Muistelijoiden tavoitteena on vaikuttaa yhteiskunnalliseen mielipiteeseen sekä historiantulkintoihin, ja jokainen heistä tekee sen omalla tavallaan.  Vallankaappauksen vastustajat – Lebediä lukuun ottamatta – pitävät hätätilakomitean jäseniä rikollisina ja arvostelevat heidän henkilökohtaisia ominaisuuksia ja pätevyyttä. He korostavat vanhan järjestelmän epäkohtia ja syyttävät ”kaappaajia” liiton hajoamisesta. Hätätilakomitean jäsenet puolestaan yrittävät puhdistaa nimeään ja löytävät syyllisiä muualta. He pitävät demokraatteja ”viidentenä kolonnana” ja painottavat Yhdysvaltojen tiedustelupalveluiden roolia perestroikassa. Tärkeimpänä konnana kuitenkin esitetään Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatšov.

Jeltsin, Sobtšak ja Hasbulatov pitävät elokuun tapahtumia laittomana vallankaappauksena, vanhoillisten viimeisenä taisteluna vallasta. He korostavat perestroikan demokratisoivaa vaikutusta yhteiskuntaan ja tavallisten kansalaisten roolia vallankaappauksen torjumisessa. Jokainen heistä myös painottaa oman roolinsa tärkeyttä ja toiminnan oikeellisuutta.

Vallankaappauksen vastustajien tapahtumien kuvauksissa on myös huomattavia eroja. Lähempänä toisiaan ovat Jeltsinin ja Sobtšakin esitykset. Hasbulatovin kuvaus kyseenalaistaa Jeltsinin roolia ja sankaruutta. Lebed puolestaan kiistää olevansa demokraatti tai valkoisen talon puolustaja ja tarjoaa muiden versioista poikkeavan kuvauksen tapahtumista. Hänen mielestään vallankaappausyritys oli näytelmä ja provokaatio. Muistelmissaan Lebed ottaa etäisyyttä niin ns. demokraatteihin kuin myös taantumuksellisiin. Selityksenä tähän lienevät hänen poliittiset tavoitteet. Hänen muistelmat on julkaistu vuonna 1995, ja vuonna 1996 hän osallistui Venäjän presidentin vaaleihin.

Jeltsinin, Sobtšakin ja Lebedin kuvaukset on julkaistu 1990-luvun alussa, kun taas Hasbulatovin esitys vasta vuonna 2011. Vaikka Hasbulatov on samalla linjalla Jeltsinin kanssa elokuun tapahtumien luonteesta, hänen kirjansa käsittelee Neuvostoliiton hajoamista suurena geopoliittisena katastrofina. Jeltsinin ja Hasbulatovin tulkintojen erot ilmeisesti johtuvat heidän suhtautumisestaan vuoden 1993 Venäjän perustuslailliseen kriisiin, jossa he olivat barrikadien vastakkaisilla puolilla. Vuoden 1993 tapahtumat eivät kuitenkaan vaikuttaneet Hasbulatovin tulkintoihin yhtä paljon kuin esimerkiksi Venäjän varapresidentin Aleksandr Rutskoin mielipiteisiin. Venäjän varapresidentti Rutskoi, joka elokuussa 1991 vastasi valkoisen talon puolustuksesta, käänsi täysin kelkkansa ja tukee nykyään avoimesti hätätilakomitean toimintaa.

Vallankaappauksen vastustajien muistelmissa esitetään joukko hätätilakomitean epäonnistumiseen vaikuttaneita syitä. Oman toiminnan tärkeyden lisäksi tärkeimpänä syynä pidetään johtajuuden puutetta. Todetaan, että kukaan ”kaappaajista” ei uskaltanut ottaa vastuuta verestä.  Hätätilakomitean jäsenet korostavat, että hätätila oli tarkoituksena toteuttaa rauhallisesti ja ilman uhreja. Ensimmäisenä päivänä ketään ei käytännössä pidätetty ja sotilaat eivät puuttuneet barrikadien rakentamiseen. He painottavat, että panssarivaunut ja sotilaat saapuivat Moskovaan ilman ammuksia. Armeijan rooli ja asevoimien johdon hajanaisuus vallankaappausyrityksen epäonnistumisessa on muistelmien valossa epäselvä.

Hätätilakomitean jäsenet ja tukijat tarjoavat muistelmissaan melko yhtenäisen kuvan elokuun tapahtumista. He kiistävät toimenpiteensä laittomuuden viitaten Neuvostoliiton perustuslakiin ja siirtävät vastuun Neuvostoliiton hajoamisesta Mihail Gorbatšoville.   Gorbatšovilla ja hänen alulle panemillaan poliittisilla uudistuksilla on itse asiassa keskeinen asema heidän esityksissään.


Janajevin, Krjutškovin, Pavlovin ja Varennikovin mielestä hätätilan julistaminen elokuussa 1991 oli välttämätöntä, mutta se ei ollut vallankaappaus, vaan yritys pelastaa isänmaa hajoamiselta. Heidän mukaansa heillä oli jo tarpeeksi valtaa ja presidentin valtuuksien siirto toteutettiin perustuslakia noudattaen. Hätätilan julistamisen tärkeimmäksi syyksi nousee muistelmissa uuden liittosopimuksen allekirjoittamisen estäminen. Uutta sopimusta ja Gorbatšovin toimintaa pidetään perustuslakia rikkovana ja ristiriitaisena suhteessa keväällä 1991 pidettyyn kansanäänestykseen, jossa suurin osa Neuvostoliiton kansalaisista äänesti maan säilyttämisen puolesta. Elokuussa 1991 julkaistuissa dokumenteissa uuden liittosopimuksen allekirjoittamisen estämistä ei avoimesti nimetä komitean perustamisen pääasialliseksi syyksi.


Advertisements