Demokraattisen vastarinnan kärkihahmojen muistelmista ilmenee, että taantumuksellisen vallankaappaus oli ennakoitu, mutta yllättävä.  Sobtšak ja Gorbatšov korostavat, että huhut kaappauksen uhasta liikkuivat yhteiskunnassa, niin kotimaisessa kuin ulkomaalaisessa mediassa, joten Gorbatšovia lainaten: ”Kaappaus ei ollut mikään äkillinen jyrähdys tai tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta”. Gorbatšov ei kuitenkaan uskonut, että se olisi voinut alkaa vallitsevissa olosuhteissa. Hänen mielestään ”vain mielipuolet olisivat uskaltaneet ryhtyä alusta alkaen tuhoon tuomittuun kaappaukseen”.

Vallankaappaus oli ennakoitu, mutta yllättävä

Uusi liittosopimus herätti paljon kysymyksiä myös Venäjän johdon keskuudessa. Esimerkiksi Hasbulatov oli huolissaan Venäjän federaation autonomisten tasavaltojen pyrkimyksestä saada tasa-arvoinen asema ja samat poliittiset oikeudet kuten liiton tasavalloillakin. Tällainen kehitys olisi voinut johtaa ei ainoastaan Neuvostoliiton, mutta myös Venäjän federaation hajoamiseen. Tämän takia elokuun 19. päivän aamuksi oli suunniteltu korkeimman neuvoston presidiumi, johon aikoi osallistua koko Venäjän johto. Kokousta ei koskaan pidetty, sillä noin kello 6 aamulla Hasbulatov sai yllättäviä uutisia alkaneesta vallankaappauksesta. Kertomuksessaan hän kuvaa toimintaansa päättäväiseksi ja kylmäveriseksi. Hän esiintyy sankarina, jolla on aina oikeat ratkaisut ja ehdotukset. Samaa ei voi sanoa hänen antamastaan Jeltsinin kuvasta: ”Edessäni sängyllä puolipukeissa istui vanha, löysä ihminen. Vaikutti siltä, että hän oli lopen uupunut ja unelias. Hän ei reagoinut edes minun meluisaan sisääntulooni, katsoi alaspäin ja oli välinpitämätön… [–] Jeltsin oli täysin hämmentynyt ja ”moraalisesti murskattu…”

Ei ole suuri yllätys, että Jeltsinin oma versio eroaa Hasbulatovin kuvauksesta. Omissa muistelmissaan Jeltsin esiintyy pirteänä, poliittisesti motivoituneena ja rohkeana presidenttinä, joka taistelee laittomuutta vastaan.   Elokuun tapahtumat olivat Jeltsinin mukaan täysin yllättäviä.

Kenraali Lebedin mukaan hän ei ollut ollenkaan tietoinen siitä, mitä tapahtuu 19. elokuuta ja miksi maahanlaskujoukot piti sijoittaa Moskovaan. Sitäkin vähemmän tiesivät tavalliset sotilaat. Lebed kuuli ensimmäistä kerta hätätilakomiteasta vasta saavuttuaan valkoiselle talolle, jonka hän sai käskyn turvata Rjazanin rykmentin toisen pataljoonan voimin. Hän ei ymmärtänyt mistä vallankaappauksesta voi olla kysymys, kun kaikki hätätilakomitean jäsenet edustivat maan korkeinta valtaa.

Janajev ei usko Gorbatšovin tietämättömyyteen tulevasta hätätilasta. Kesäkuussa 1991 Yhdysvaltojen valtiosihteeri James Baker ja suurlähettiläs Jack F. Matlock vihjasivat Gorbatšoville mahdollisesta ”salaliitosta” hänen lähipiirissä. Vaikka Neuvostoliiton presidentti sai juonittelijoiden tarkat nimet, hän ei reagoinut tilanteeseen. Janajevin muistelmista käy myös ilmi, että Krjutškov ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyroon jäsen Oleg Šenin suunnittelivat hätätilan julistamista alun perin jo huhtikuussa 1991, Gorbatšovin ollessa matkalla Japanissa. Janajev korostaa, että nimenomaan hän onnistui vakuuttamaan heitä pidättäytymään radikaalista toiminnasta, sillä se tuntui liian perusteettomalta ja uhkarohkealta.

Komitean mukaan hätätila oli välttämätön

Hätätilakomitean Neuvostoliiton johdon julkilausumassa ja Vetoomuksessa Neuvostoliiton kansalle esitetään ns. vanhoillisten viralliset perustelut toimenpiteiden alkamiseksi. Myös heidän muistelmissaan esiintyvä selitysten kirjo noudattaa samaa linjaa edellä mainittujen dokumenttien kanssa. Maan talouden, puolustuskyvyn ja yhteiskunnan nähdään olevan rappeutuvassa tilassa. Syyksi tarjotaan Gorbatšovin politiikkaa ja lännen aktiivista puuttumista maan sisäisiin asioihin muun muassa peitetoiminnan avulla. Uuden liittosopimuksen nähdään palvelevan separatistien intressejä, loukkaavan Neuvostoliiton perustuslakia ja johtavan Neuvostoliiton väistämättömään hajoamiseen.

Neuvostoliiton hallituksen pääministeri Valentin Pavlov painottaa taloudellisia syitä ja uuden liittosopimuksen laittomuutta. Hänen mukaansa tasavaltojen kamppailu keskusvallan kanssa ja erityisesti Venäjän johdon separatismi johti erityisen vaikeaan tilanteeseen maataloustuotteiden tuotannossa sekä polttoaineen riittävyyden ja saattavuuden kanssa.  Pavlov raportoi taloudellisesta kriisistä ja hätätoimenpiteiden tarpeellisuudesta Neuvostoliiton korkeimman neuvoston istunnossa 12. kesäkuuta 1991.   Hasbulatov puolestaan tyrmää muistelmissaan täysin Pavlovin väitteet mahdollisesta nälänhädästä.

Tasan kuukausi myöhemmin 12. heinäkuuta 1991 Neuvostoliiton korkein neuvosto antoi päätöslauselman, jossa se hyväksyi uuden liittosopimuksen projektin edellyttäen, että siihen tehdään vaadittuja korjauksia ja yhteensovittamista neuvotteluissa tasavaltojen ja täysivaltaisen liittovaltion valtuuskunnan välillä.  Dokumentin mukaan liittovaltion valtuuskuntaan kuuluivat Neuvostoliiton presidentin ja korkeimman neuvoston puheenjohtajan lisäksi muun muassa Neuvostoliiton hallituksen pääministeri sekä joukko muita valtion virkamiehiä. Pavlov kertoo, että Gorbatšov ei ollut kertaakaan kerännyt liittovaltion valtuuskuntaa vaan lähti lomalle Krimille, jossa valmisteli uuden salaisen liitosopimuksen version, jonka hän suunnitteli allekirjoittavansa jo 20. elokuuta, vaikka aikaisemmin oli sovittu neuvottelujen alkavan vasta syyskuussa. Pavlov korostaa Gorbatšovin ylittävän toimivaltansa ja tämän halukuutta tuhota Neuvostoliitto vastustuksesta huolimatta. Uuden liittosopimuksen perustuslain vastaisuus oli hänestä täysin selvää.

Gennadi Janajevin mukaan hätätilakomitean päämääränä oli uuden liittosopimuksen voimaantulon ja Neuvostoliiton romahtamisen estäminen.Hän kertoo, että luottamus Gorbatšoviin oli aluksi kova, mutta teki hänestä syntipukin kaikista tulevista ongelmista. ”Gorbatšovin syyllisyys Neuvostoliiton tuhoamisessa on kiistaton eikä henkilökohtainen vihamielisyys estä ymmärtämästä tätä yksinkertaista totuutta. [–] Tämä mies on pettänyt maataan, ihmisiä ja ystävyyssuhteita. Yksi elämäni suurimmista virheistä on se, että minä uskoin Gorbatšovia.” Janajev syyttää Neuvostoliiton presidenttiä talouden pysähtyneisyydestä, puolueen ja armeijan heikkenemisestä, separatismista sekä tarpeettomasta kritiikistä “liberaalissa mediassa”.  Hänen mielestään talouden ja tuotannon modernisaatio oli tärkeämpi kuin demokratia tai avoimuus. ”Kaikki kuusi perestroikan vuotta Mihail Gorbatšovin johdolla olivat suurien puheiden ja aidosti maailmanlaajuisen huijauksen aikaa. Mitään perestroikalle asetetuista tavoitteista ei ollut toteutettu. Ihmisten elämänlaatu heikkeni nopeasti. Laajalle levinnyttä sabotaasia, korruptiota ja epäsosiaalisen käyttäytymisen ilmenemismuotojen kasvua pahensi hallinnon tehtävien laiminlyönti kaikilla tasoilla.” Janajev toteaa, että vaarallisen nationalismin kehityksen kykenivät saamaan kuriin vain luja hallitusvalta ja voima, jota Gorbatšov ei halunnut käyttää. Janajevin muistelmista voidaan huomata, että Gorbatšovin lisäksi hän suhtautuu varsin vastenmielisesti myös muihin sen ajan demokraatteihin. Historiallisissa kannanotoissaan hän osoittautuu stalinistiksi.

KGB:n johtaja Vladimir Krjutškovilla on puolestaan huomattavasti liberaalimpia näkemyksiä historiasta. Hänen mukaansa ”Stalinin laittomuudet sekä hänen henkilökulttinsa on tuomittava, ja on elintärkeää estää tämänkaltaisten tapahtumien toistuminen tulevaisuudessa. ”Mielestäni tämä osittain valottaa, miksi juntan todelliseksi johtajaksi kosiskeltu Krjutškov ei halunnut vuodattaa verta ja vallata Valkoista taloa. Komsomolskaja Pravda -lehden haastattelussa Krjutškov toteaa, että komitean jäsenten välillä oli sopimus luopua hätätilasta heti, jos tulee uhreja. Kukaan ei halunnut ottaa vastuuta, ja Krjutškov ei halunnut olla diktaattori.

Krjutškovin mielestä ei ollut olemassa mitään perestroikan yhtenäistä ohjelmaa.  Jälkeenpäin ajateltuna hän väittää, että Gorbatšovin ja Jakovlevin reformien tarkoituksena oli naamioida heidän toimintansa tarkoitus eli Neuvostoliiton perustuslaillisen järjestelmän tuhoaminen. Hän myös viittaa Jakovlevin yhteyksiin ja mahdolliseen yhteistyöhön Yhdysvaltain tiedustelupalveluiden kanssa. Ulkopuolelta tulevan uhan ja Yhdysvaltain tiedustelupalveluiden rooli Neuvostoliiton luhistumisessa ovat keskeisessä asemassa Krjutškovin muistelmissa. Krjutškov osallistui hätätilakomitean toimintaan, koska hän uskoi, että vielä oli mahdollisuus löytää keino pelastaa tilanne sillä ehdolla, että he onnistuisivat säilyttämään Neuvostoliiton. Uusi liittosopimus uhkasi tätä tavoitetta: ”Suvereenien valtioiden liitosopimus, joka oli määrä allekirjoittaa 20. elokuuta, oli välitön uhka Neuvostoliiton perustuslailliselle järjestykselle ja maan alueelliselle koskemattomuudelle. Tämä lain vastustaminen oli yhtä kuin Neuvostoliiton perustuslain ja muiden lakien puolustaminen, sitä paitsi tiukasti noudattaen kansan ylivoimaisen enemmistön tahtoa, joka oli ilmaistu kansanäänestyksessä 17. maaliskuuta 1991.”

Kenraali Varennikoville osallistuminen hätätilakomitean toimintaan oli edellä mainittujen syiden lisäksi kunniakysymys. Hän ei voinut enää ”sietää isänmaan nöyryytystä lännen taholta”. Varrennikov antaa vallankaappaajista kattavimman listan perusteluja hätätilan välttämättömyydestä. Hän harmittelee, että Janajev ei uskaltanut ottaa vastuuta ja Krjutškov oli liian pehmeä heidän yrityksessään suojata ja pelastaa isänmaa: ”Tarvitsimme Rauta-Feliks Dzeržinskia tai Vladimir Semitšastnyia. Kenties jopa Juri Andropov olisi riittämätön.” Hänen mukaansa hätätilakomitean jäsenet olivat maan todelliset patriootit, jotka ymmärsivät, että sen jälkeen kun 16–17 elokuuta tuli selväksi, että Ukraina ja Baltian maat eivät aio allekirjoittaa uutta sopimusta, Neuvostoliitto ei tule säilymään. Tämän takia he ehdottivat Gorbatšoville hätätilan julistamista.

Venäjän ensimmäinen presidentti Boris Jeltsin antaa muistelmissaan hyvin toisenlaisen kuvan hätätilakomitean jäsenten päämääristä. Hän epäilee, että vallankaappausyrityksen lähtölaukauksena toimi hänen, Gorbatšovin ja Kazakstanin johtaja Nursultan Nazarbajevin keskustelu Novo-Ogarevossa 29. heinäkuuta 1991. Yksityisessä keskustelussa kartanon parvekkeella miehet sopivat, että uuden liittosopimuksen voimaantulon jälkeen Gorbatšov erottaisi suurimman osan lähipiiristään. Jeltsinin mukaan potkut todennäköisesti odottivat muun muassa Krjutškovia, Pugoa, Jazovia, Janajevia ja Kravtšenkoa. Pääministeri Pavlov sovittiin vaihdettavaksi Nazarbajeviin. Jeltsin väittää, että KGB oli salakuunnellut heidän keskusteluaan ja että myöhemmin vallankaappausyrityksen epäonnistumisen jälkeen hän sai sen transkription.     Tämän version mukaan hätätilakomitean jäsenet olivat siis pelkkiä opportunisteja, jotka yrittivät pysyä vallassa kaikin keinoin.


Mainokset