Puhuttaessa historiallisesta tapahtumasta, se miten sitä kutsutaan eli käsitteen valinnalla on tärkeä merkityksensä, sillä se luo ennakkokäsityksen asian luonteesta. Suomen historiassa tällainen esimerkki on vuoden 1918 kansalaissota, josta on käytetty monta erilaista nimeä. Pelkästään nimeämällä tapahtuma tietyllä lailla tutkija ottaa kantaa. Itse käytän työssäni vakiintunutta vallankaappaus- tai vallankaappausyritys-termiä. Muistelijoiden ja monen historioitsijan mielestä tämä ei kuitenkaan ole olleenkaan näin itsestään selvä asia.

 

Vallankaappaus vai yritys pelastaa isänmaa?

Esimerkiksi politologi Sergei Kurginjan – joka on viime vuosina saanut paljon julkisuutta venäläisessä mediassa – ei hyväksy vallankaappaus tai puttš -käsitettä.  Hän määrittää käsitteen puttš kumoukseksi, jossa käytetään armeijaa ja tiedustelupalveluita perustuslaillista velvollisuuttaan suorittavan, vallassa olevan hallituksen syrjäyttämiseksi. Kurginjan vertaa elokuun tapahtumia Kreikan sotilasjuntan vallankaappaukseen vuonna 1967 sekä Augusto Pinochetin johdolla suoritettuun sotilasvallankaappaukseen Chilessä vuonna 1973, niiden menetelmiä ja uhrimääriä, ja toteaa elokuun tapahtumien erilaisuuden. Toiseksi hänen mukaansa Gorbatšovia ei voi pitää perustuslaillista velvollisuuttaan suorittavana presidenttinä, koska tämä aloitti Neuvostoliiton perustuslain vastaisen Novo-Ogarevon prosessin, joka olisi voinut hajottaa ei ainoastaan Neuvostoliiton, mutta myös Venäjän federaation.

Myös Venäjän varapresidentti Aleksandr Rutskoi, joka elokuun tapahtumien aikana vastasi valkoisen talon puolustuksesta, ei suostu kutsumaan hätätilakomitean toimintaa vallankaappaukseksi. Hän näkee tapahtuneen suurena Neuvostovallan pelastusyrityksenä.  Hänen mukaan kaikki oli tehty estämään asian lopullista käsittelyä tuomioistuimessa, sillä oikeudenkäynnissä pinnalle nousivat sellaiset yksityiskohdat, joista ei tänään eikä silloin haluttu puhua. Tämän takia Duuman liittokokous päätti armahtaa hätätilakomitean jäseniä. Sekä Kurginjan että Rutskoi korostavat kenraali Varennikovin vapauttavan tuomion merkitystä.

Rutskoin kanta eroaa radikaalisti muiden vastarintaan osallistuneiden poliitikkojen suhtautumisesta kysymykseen. Selityksenä tähän lienee ollut hänen ja Jeltsinin kamppailu Venäjän vuoden 1993 perustuslaillisessa kriisissä. Silloin hänestä tuli Janajevin tavoin virkaatekevä presidentti ja myöhemmin vanki.

Myös Ruslan Hasbulatov oli tässä konfliktissa eri puolella barrikadeja Jeltsinin kanssa. Mielestäni tämä ei kuitenkaan vaikuttanut suuresti Hasbulatovin esittämään elokuun 1991 tapahtumien tulkintaan. Voidaan huomata, että hänen vallankaappausta ja Neuvostoliiton romahdusta käsittelevä kirjansa on julkaistu vasta Jeltsinin kuoleman jälkeen, suhteellisen vähän aikaa sitten kesällä 2011.

Muistelmissaan Hasbulatov kutsuu hätätilakomitean toimintaa muun muassa puttšiksi, kapinaksi, salaliitoksi ja vallankaappaukseksi. Hänen mukaansa vallankaappaus oli tarkkaan suunniteltu ja sen järjestäjänä sekä alullepanijana toimi KGB:n korkein johto ja ennen kaikkea turvallisuuskomitean johtaja Vladimir Krjutškov. Palattuaan Moskovaan Gorbatšov ilmoitti vallankaappauksen alkamisajankohdaksi 18. elokuuta kello 17.30 eli ajankohdan, jolloin hänen luokse Forosiin saapui hätätilakomitean delegaatio ja vaati presidenttivaltuuksien luovuttamista Janajeville. Hasbulatov uskoo salaliiton valmistelujen alkaneiden paljon aikaisemmin, jopa joulukuussa 1990. Hän muun muassa ehdottaa toimenpiteiden valmistelun todisteeksi KGB:n puheenjohtajan määräyksen № 0036 (19.3.1991), jonka mukaan Moskovan ja sen alueen valtion turvallisuuskomitean yksikkö siirrettiin KGB:n keskustoimiston alaisuuteen. Hasbulatovin mukaan hätätilakomitean jäsenten käsissä oli todellinen valta maassa, mutta Kremlin politiikan täydellisen muutoksen aikaansaamiseksi, mikä oli heidän päämääränä, heidän oli saavutettava täydellinen kontrolli Venäjän pääkaupungissa. Hän myös toteaa, että kysymyksessä ei ollut varsinaisesti vallankaappaus, vaan vallan sisäinen uudelleen jakaminen, jonka tuloksena todellisiksi voittajiksi olisivat tulleet Janajev, Krjutškov ja Pavlov.

Jeltsin käyttää samoja käsiteittä elokuun tapahtumista kuten Hasbulatovkin. Hänen mielestään vallankaappausyrityksen skenaario ja olosuhteet muistuttivat äärimmäisen paljon rauhallista ja lähes oikeudellista Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšovin syrjäyttämistä vuonna 1964. Silloinkin kaappauksen toteutti valtion päämiehen läheinen piiri hänen ollessaan lomalla. Vaikka Vetoomuksessa Venäjän kansalaisille esitetty tilannearvio oli aika yksiselitteinen, Jeltsinin muistelmista ilmenee, että hän ei alusta lähtien ollut varma Gorbatšovin roolista tapahtumissa. Epäilystä aiheutti Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puheenjohtajan ja Gorbatšovin läheisen ystävän Anatoli Lukjanovin lausunto Novo-Ogarevon prosessin ristiriidoista maan perustuslain kanssa. Tässä dokumentissa Neuvostoliiton lainsäädäntövalta edustava Lukjanov käytännössä yritti legitimoida hätätilakomitean toimintaa. Tästä syystä Jeltsinin mielessä oli kaksi vaihtoehtoa: joko kyseessä on oikea vallankaappaus ja Lukjanov käänsi takkinsa tai tämä on Gorbatšovin juonittelu.

Myös Pietarin pormestari Anatoli Sobtšak, jolla oli keskeinen rooli elokuun tapahtumissa Pietarissa, on samalla kannalla kuin Hasbulatov ja Jeltsin. Hänen mukaan kyseessä oli todellinen ja vaarallinen vallankaappausyritys. Vanha poliittinen ja sotilaallinen järjestelmä kävi viimeiseen, ratkaisevaan taisteluun.  Sobtšak korostaa demokratian roolia vallankaappauksen voittamisessa eikä hyväksy arvioita, joiden mukaan puttš oli alusta lähtien tuomittu epäonnistumaan. Hän on varma siitä, että kaappaajilla oli pitkälle meneviä suunnitelmia ja sortoa ei olisi voitu välttää, jos kansa jättäisi reagoimatta tilanteeseen.

Kenraalimajuri Aleksandr Lebedin käsitys elokuun tapahtumista eroaa melkoisesti muiden aikalaisten versioista. Hänen mielestään varsinaista vallankaappausta ei ollut, vaan se oli ”nerokkaasti suunniteltu ja loistavasti toteutettu suuri, vertaansa vailla oleva provokaatio, jossa roolit jaettiin viisaisiin ja tyhmiin. He kaikki, viisaat ja tyhmät, olivat täyttäneet roolinsa tietoisesti taitiedostamatta.” Lebed ironisesti toteaa, että tämä näytelmä, jota nykyään on tapana kutsua puttšiksi, ratkaisi paljon ongelmia: se tuhosi lopullisesti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen, voimaministeriöt ja lopulta koko suuren maan, vaikka suurin osa väestöstä kannatti Neuvostoliiton säilymistä kevään kansanäänestyksessä. Näennäisvallankaappaus aiheutti järjestelmän totaalisen romahtamisen, mikä Lebedin mukaan todennäköisesti jopa ylitti sen suunnittelijoiden tarkoitukset. Valitettavasti kenraali ei tarkenna, ketkä olivat tämän ”näytelmän käsikirjoittajia” ja kenen intresseissä koko hanke oli toteutettu.

Kenraali Lebed ei ole ainoa, joka luulee vallankaappausyrityksen olevan pelkkä provokaatio. Venäjän tiedeakatemian yhteiskuntapoliittisen tutkimuksen laitoksen tieteellinen johtaja Sergei Kara-Murza erittelee tämän mahdollisen ovelan poliittisen provokaation kolme versiota. Ensimmäisen version mukaan Gorbatšov oli itse inspiroinut hätätilakomitean toimintaa. Hän siis suunnitteli sekä kaappauksen että tavan, jolla se kukistetaan. Toisen version mukaan Gorbatšov tiesi tulevasta vallankaappausyrityksestä, mutta ei halunnut estää salaliittolaisia. Hän päätti odottaa miten kaikki päättyy, antaa hätätilakomitealle mahdollisuuden saada maan asiat järjestykseen ja siten ratkaista ongelmia Venäjän johdon ja separatismin kanssa. Kolmannen version mukaan vallankaappauksen skenaario oli aluksi sovittu Gorbatšovin, Jeltsinin ja hätätilakomitean johtavien henkilöiden välillä, sillä kaikki tarvitsivat tekosyyn ankaran taloudellisen uudistuksen toteuttamiseksi.  Kuitenkin Jeltsin saattoi yllättäen rikkoa sopimuksen ja aloitti oman pelin. Kara-Murzan mielestä tällainen selitys antaa ymmärtää, miksi hätätilakomitea toimi niin oudosti ja kävi Gorbatšovin luona. Jälkimmäisen oli taas pakko sopeutua uusiin sääntöihin.

Jaakko Blomberg kertoo teoksessaan ”Vakauden kaipuu”, että viitteitä Gorbatšovin yrityksestä juonitella, hänen suorasta tai epäsuorasta osuudestaan hätätilakomitean toimintaan, on esitetty paljon. Hän muun muassa antaa seuraavanlainen henkilökuvauksen Neuvostoliiton presidentistä: ”Gorbatšoville oli tyypillistä pelata kaksilla korteilla. Hän oli vakaumuksellinen, mutta ovela, juonittelun mestari.” Blombergin mielestä erilaisten versioiden olemassaolo ei kuitenkaan saisi johtaa harhaan. Hänen mukaan Neuvostoliiton presidentin ”ulkopoliittisen avustajan Tšernjajevin kaunistelemattomissa muistelmissa on kerrattu vakuuttavasti ne seikat ja tekijät, jotka osoittivat mahdottomaksi, että Gorbatšov olisi myötävaikuttanut puttšiin.” Myös tässä työssä käytettyjen hätätilakomitean jäsenten muistelmissa esitettyjen kuvauksien valossa edellä esitetyt mahtavan poliittisen provokaation versiot eivät näytä vakuuttavilta.

Hätätilakomitean jäsenten kuvaukset elokuun tapahtumien luonteesta ovat melko yhtenäisiä. Yhteiseksi selityslinjaksi on valittu perustelu, että he toimivat hätäolosuhteissa ja heidän toimintansa oli välttämätön, isänmaallinen yritys pelastaa suuri maa hajoamiselta. Perustuslain rikkomisesta syytetään taas Gorbatšovia.

 

Vallankaappauksen todelliseksi käsikirjoittajaksi monesti ehdotettu KGB:n johtaja Vladimir Krjutškov käyttää muistelmissaan neutraalia ”elokuun tapahtumat” -nimitystä. Käytössäni olevassa muistelmien versiossa hän ei ota kantaa siihen, oliko kyseessä vallankaappaus vai ei. Hän toteaa, että tapahtumien kehitys maassa elokuun 1991 jälkeen osoitti heidän toimenpiteensä tarpeellisuutta, sillä varoitukset Neuvostoliiton hajoamisesta eivät olleet tyhjiä sanoja. Krjutškov pitää toimintaansa oikeana ja perusteltuna. Hän katuu, ettei tehnyt tarpeeksi valtion pelastamiseksi: ”Elokuun tapahtumat eivät vapauta meitä vastuusta tapahtuneesta, sillä toimintamme isänmaan pelastamiseksi olisi pitänyt olla päättäväisempää ja määrätietoisempaa, koska liian paljon oli vaakalaudalla.”

 

Myös Gennadi Janajev katuu, ettei ole pystynyt tekemään sitä, mihin pyrki. Hän on pahoillaan niin kansan kuin isänmaan puolesta. Muistelmissaan hän käyttää sanaa puttš ainoastaan lainausmerkeissä. Hän tyrmää salaliiton olemassaolon: ”Mistä salaliitosta voi olla kysymys, kun varapresidentti ei tiedä asiasta mitään, ja Forosilla on jo menossa neuvottelut Gorbatsovin kanssa?” Janajev myöntää, että hätätilakomitea oli Neuvostoliiton peruslakiin kuulumaton elin, mutta perustelee toimintansa liittyneen monen muun perustuslain kohdan vakavaan loukkaukseen, jotka loivat todellisen uhan poliittiselle järjestelmälle ja maan eheydelle.

On kiinnostavaa, että hätätilakomitean vallankaappausyritystä kutsutaan usein Janajevin juntaksi. Aikalaisten muistelmien valossa tämä nimitys näyttää harhaanjohtavalta, sillä Janajevilla oli kertomusten mukaan itse asiassa varsin toissijainen rooli tapahtumissa. Janajev myöntää, että hän sai tiedon hätätilakomitean luomisesta viimeisenä ja epäili pitkään pitääkö hänen allekirjoittaa heidän tekemiään dokumentteja. Samasta asiasta kirjoittaa myös Hasbulatov.

Venäjän ensimmäisen valtakunnansyyttäjän Valentin Stepankovin ja vallankaappausyrityksen johtavan poliisitutkijan Jevgeni Lisovin julkaisemassa kirjassa esitetään otteita Janajevin kuulustelupöytäkirjasta, jossa hän kertoo, ettei tiennyt, että kaikki yhteydet Gorbatšoviin katkaistiin ja että hänen liikkumisvapautta rajoitettiin. Kuulustelussa Janajev kertoo, että häntä käytettiin hyväksi laillistaakseen muuten ”laitonta peliä”. Hänen näkemyksen mukaan hätätilakomitean todelliset järjestäjät olivat KGB:n, sisäasiainministeriön ja puolustusministeriön johtajat. Myös pääministeri Pavlov oli kovan linjan kannattaja.

 

Neuvostoliiton hallituksen pääministeri Valentin Pavlov ei luokittele kertomustaan elokuun tapahtumista muistelmiksi, vaan yksityiskohtaiseksi analyysiksi. Teoksessaan hän yrittää vastata kysymykseen, kuka oli hätätilatoimenpiteiden todellinen aloittaja. Pavlov väittää syypääksi Gorbatšovia, joka hänen mukaansa tietoisesti halusi hajottaa Neuvostoliittoa perustuslain vastaisen salaliiton eli Novo-Ogarevon prosessin kautta. Pavlov kiistää kaikki syytteet hätätilakomitean jäsenten välisestä salaliitosta ja Gorbatšovin eristämisestä Forosilla. Pavlovin mukaan hätätilakomitea toimi pienintä yksityiskohtaa myöten perustuslain mukaisesti. Yleistäen voidaan todeta, että mitään salaliittoa tai vallankaappausta ei siis hänen mukaansa ollut. Tämä näkemys ei ole yllättävä, sillä Pavlov kirjoitti teoksensa vielä esitutkintavankilassa. Kirjan tarkoituksena on ollut perustella ja oikeuttaa Pavlovin toimintaa, jos ei tuomarille niin ainakin kansalaisille.

Samantyyppisiä selityksiä tarjoaa maajoukkojen komentaja Valentin Varennikov, joka oli ainoana vallankaappauksesta syytetyistä kieltäytynyt armahduksesta ja sai vapauttavan tuomion vuonna 1994. Hänkin ehdottaa syntipukiksi Gorbatšovia, joka oli todistajana hänen oikeudenkäynnissään. Varennikovin mukaan: ”Hätätilakomitean ilmestyminen ja toiminta ei muistuta lainkaan sotilaallista kaappausta, vallankaappausta tai kapinaa. Se oli protesti, jonka aiheutti Gorbatšovin toimimattomuus tulevan katastrofin olosuhteissa.”  Hän väittää, että itse Gorbatšov oli tämän katastrofin luoja. Varennikov uskoo, että hätätilakomitean jäsenten omatunto on puhdas. Vaikka jokainen hätätilakomitean jäsen pelasi oman roolinsa elokuun tapahtumissa, heitä yhdisti usko toimintansa laillisuuteen, eikä valta ollut kenelläkään tavoitteena.

Voidaan huomata, että Gorbatšovin syyttäminen on ollut vallankaappauksesta syytettyjen yhteinen puolustuslinja. Lisovin ja Stepankovin kirjassa muun muassa mainitaan Ogonjok-viikkolehden toimitukseen syyskuussa 1991 käyttöön tulleesta dokumentista, jossa yksi hätätilakomitean jäsenistä valtionyhtiöiden, liikenne- ja viestintäliiton johtaja Aleksandr Tizjakov antaa käyttäytymisohjeita esitutkintavankilassa oleville vallankaappauksesta syytetyille tovereilleen. Tizjakov neuvoo kirjeessään lopettamaan välittömästi todistajanlausuntojen antamisen ja perumaan kaikki aikaisemmin annetut lausunnot. Gorbatšovin luona Krimillä käyneitä hän ehdottaa yrittämään todistaa, että Neuvostoliiton presidentti kaikkien vieraiden läsnä olleessa ei ainoastaan antanut suoria ohjeita, miten kuuluu toimia, vaan käski julistaa hätätilan. Kuulusteluissa kaappaajien piti siis syyttää Gorbatšovia. Kirjassa mainitusta dokumentista myös paljastuvat seuraavat aikeet:

”Venäjä ei totellut. Tämän takia Krjutškov, Jazov ja muut tekivät päätöksen Valkoisen talon valtaamisesta, Jeltsinin, Silajevin, Hasbulatovin, Jakovlevin, Ševardnadzen ja muiden pidättämisestä ja välittömästä teloituksesta ampumalla. Tämä ehdotus pääsi todennäköisesti tutkinnan käsiin, joten [pitää osoittaa], että tällainen tilanteen kehitys oli sovittu Gorbatšovin kanssa ja hänen valtuuttama. Tutkinnan ja oikeudenkäynnin aikana pitää myös kertoa, että keskustelussa Gorbatšovin kanssa vaihtoehdoksi nousi Jeltsinin lentokoneen tuhoaminen ilmassa, hänen paluumatkallaan Kazakstanista Moskovaan, hätätilan julistuksen aattona 18. elokuuta… Päämäärämme, motivaatiomme ja toimintamme täytyy säilyttää salassa oikeudenkäynnin alkamisen saakka…” 

Myös Jeltsin viittaa kyseiseen dokumenttiin ja mahdolliseen suunnitelmaan murhata hänet. Dokumentin todenmukaisuutta on mielestäni syytä epäillä.  Voidaan huomata, että vuonna 1991 Ogonjok-viikkolehden varapäätoimittajana työskenteli Jeltsinin läheinen ystävä Valentin Jumašev. Myöhemmin Jumašev toimi muun muassa presidentin kansliapäällikkönä 1997–1998 ja vuonna 2002 meni naimisiin Jeltsinin tyttären Tatjanan kanssa. Ogonjok on myös kustantanut Jeltsinin muistelmat.

Mihail Gorbatšov tietenkin kiistää kaikki väitteet hänen osuudestaan vallankaappausyritykseen. Gorbatšovin mukaan häviölle jääneet voimat yrittävät keksiä kaikenlaista saattaakseen hänet ja demokraattiset voimat epäilyttävään asemaan. Hän kutsuu tapahtumia elokuun kaappaukseksi. Kaappaajat yrittivät palauttaa maan takaisin totalitarismiin. Gorbatšov kertoo, että viimeisten puolentoista vuoden aikana vastakkainasettelu edistyksen ja taantumuksen voimien välillä voimistui ja alkoi saada hyvin kärkeviäkin muotoja. Elokuun yhteenotossa ratkaistiin kaikki edellisinä vuosina kasaantuneet ristiriidat.

Gorbatšovin selityksiä punnittaessa kannattaa pitää mielessä monessa lähteessä esiin tuleva lehdistötilaisuus, jossa Neuvostoliiton presidentti ilmoitti, ettei koskaan kerro kaikkea. Varennikov myös korostaa, että hänen oikeudenkäynnissään Gorbatšov esiintyi todistajana eikä uhrina.

Korostaakseen hätätilakomitean toiminnan laittomuutta Gorbatšov kertoo ulkomaiden suhtautumisesta tapahtumiin. Hänen mukaan ainoastaan Muammar Gaddafi ja Saddam Hussein kannattivat vallankaappaajia. Ottaen huomioon kummankin miehen kohtalot, mielestäni Gorbatšovin huomautus näyttää erityisen mielenkiintoiselta.

Advertisements