”Ihmisellä, joka ei kadu Neuvostoliiton hajoamista, ei ole sydäntä ja sillä joka ajattelee, että liitto voidaan palauttaa sen alkuperäisessä muodossa, itse asiassa ei ole aivoja.”

                                                                                       Kenraali Lebed

Vuoden 2011 joulukuun duuman vaalien jälkeen Neuvostoliiton viimeisten kahden vuoden kehitys on tullut entistä ajankohtaisemmaksi. Herännyt kansalaisyhteiskunta vaatii jälleen uusia demokraattisia lainsäädännön uudistuksia. Samanlaisia massiivisia katumielenosoituksia on nähty Moskovassa 22 vuotta sitten 4. helmikuuta 1990.    Tuolloin Moskovan kaduille tuli vähintään 200 000 ihmistä, jotka vaativat Neuvostoliiton perustuslain kuudennen pykälän kumoamista. Tämän lain pykälän mukaan Neuvostoliiton kommunistinen puolue oli maan kiistämätön poliittisen järjestelmän ja yhteiskunnallisten järjestöjen ydin. Puolue määritteli yhteiskunnallisen kehityksen strategiat sekä sisä- ja ulkopoliittiset linjaukset. Puolueella siis oli johtava ja ohjaava asema kaikissa yhteiskunnallisen elämän alueilla.

Jo seuraavana päivänä mielenosoitusten jälkeen, 5. helmikuuta 1990 NKP:n keskuskomitea piti laajennetun täysistunnon, jossa puolueen pääsihteeri Mihail Gorbatšov totesi, että maassa tarvitaan laajoja poliittisia uudistuksia. 14. maaliskuuta 1990 kokoontunut Neuvostoliiton kansanedustajien kongressi hyväksyi muutoksia perustuslakiin, NKP menetti johtavan asemansa yhteiskunnassa ja Neuvostoliiton presidentin virka perustettiin . Muutokset käytännössä mahdollistivat poliittisen järjestelmän muutoksen kohti monipuoluejärjestelmää.

Vuotta myöhemmin 17. maaliskuuta 1991 järjestettiin kansanäänestys Neuvostoliiton säilymisestä. Neuvostokansalaisilta kysyttiin, haluavatko nämä säilyttää Neuvostoliiton uudistettuna itsenäisten tasavaltojen federaationa, joka takaisi kaikkiin kansallisuuksiin kuuluville ihmisille samat oikeudet ja vapaudet. 76,4 % vastasi myönteisesti. Hasbulatovin mielestä Gorbatšov yritti pelastaa liiton järjestämällä kansanäänestyksen, mutta todellisuudessa hän tuli säädättäneeksi vahvan oikeudellisen perustan sen luhistumiselle. Kuusi maata, Armenia, Georgia, Liettua, Viro, Latvia ja Moldova kieltäytyivät osallistumasta äänestykseen. Samassa äänestyksessä päätettiin presidentin viran perustamisesta Venäjän sosialistisessa federatiivisessä neuvostotasavallassa. Viran perustamisen puolesta äänesti 69,9 % osanottajista.

23. huhtikuuta Neuvostoliiton presidentti käynnisti omasta aloitteestaan sarjan neuvotteluja tasavaltojen johtajien kanssa. Tavoitteena oli kehittää uusi liittosopimus, joka antaisi enemmän toimintavapautta ja vastuuta tasavalloille. Neuvottelut venyivät, ja tasavallat vaativat yhä enemmän oikeuksia ja valtuuksia. Hasbulatovin mukaan nämä vaatimukset menivät Neuvostoliiton peruslain asettamien rajojen ulkopuolelle. Lopulta sopimus oli määrä allekirjoittaa 20. elokuuta 1991, mutta tämä ei kuitenkaan koskaan toteutunut.

Uuden liittosopimuksen teksti, joka muuttaisi Neuvostoliiton ”Suvereenien valtioiden liitoksi”, julkaistiin ensimmäisen kerran 15. elokuuta 1991 Pravda-sanomalehdessä.  Jo neljän päivän päästä 19. elokuuta Neuvostoliiton konservatiiviset voimat muodostivat uuden hallintoelimen – Neuvostoliiton valtiollisen hätätilakomitean (ГКЧП), ja julistivat maassa hätätilan puoliksi vuodeksi. Moskovaan vyöryivät panssarivaunut.

Vedoten presidentti Mihail Gorbatšovin sairastumiseen ja kyvyttömyyteen jatkaa tehtävissään, Neuvostoliiton varapresidentti Gennadi Janajev allekirjoitti dokumentin, jonka nojalla hän astui väliaikaisesti virkaatekevän presidentin tehtäviin. Komitea otti tehtäväkseen hillitä hintojen kasvua ja vakauttaa tilannetta maassa.  Ensimmäisessä asetuksessaan uusi hallintoelin lakkautti oppositiopuolueita ja -liikkeitä sekä rajoitti vapaan lehdistön ja median toimintaa. Kansalaisille luvattiin 15 aaria maata ilmaiseksi.

Epäonnistunut vallankaappaus kesti ainoastaan kolme päivää. Vanhoilliset eivät uskaltaneet käyttää voimaa demokraattista vastarintaa vastaan. 21. elokuuta 1991 Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatšov palasi jo käytännössä ”toiseen maahan”. Vallankaappaukseen osallistuneita virkamiehiä pidätettiin. Sisäministeri Boris Pugo teki itsemurhan. 23. helmikuuta 1994 Duuman liittokokous armahti ”vallankaappaajia”, jotka odottivat oikeudenkäyntiä ”Matrosskaja tišina” -esitutkintavankilassa.


Hätätilakomitea ja valkoisen talon puolustajat

Elokuussa 2011 tuli kuluneeksi 20 vuotta vallankaappausyrityksestä eli Puttšista Neuvostoliitossa.  Näiden kohtalokkaiden elokuun 1991 tapahtumien aikana maan korkeimmat virkamiehet Neuvostoliiton varapresidentti Gennadi Janajevin ja KGB:n johtaja Vladimir Krjutškovin johdolla, julistivat Neuvostoliitossa hätätilan ja siirsivät poliittisen vallan itselleen, vedoten presidentti Mihail Gorbatšovin sairastumiseen. Hätätilakomitean eli GKTšP:n (ГКЧП) jäseniin kuuluivat myös Neuvostoliiton hallituksen pääministeri Valentin Pavlov, sisäministeri Boris Pugo, puolustusministeri Dmitri Jazov, Neuvostoliiton puolustusneuvoston varajohtaja Oleg Baklanov, maatalousneuvoston puhemies Vasili Starodubtsev, ja valtionyhtiöiden, liikenne- ja viestintäliiton johtaja Aleksandr Tizjakov.

Komitealla oli myös laaja tukijoukko, joka ei virallisesti kuulunut sen kokoonpanoon. Puttšin epäonnistumisen jälkeen osa tukijoista joutui oikeuteen hätätilakomitean jäsenten rinnalla. Tukijoihin kuuluivat muun muassa Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puheenjohtaja Anatoli Lukjanov, Neuvostoliiton varapuolustusministeri Vladislav Atšalov ja maajoukkojen komentaja Valentin Varennikov. Varennikov oli ainoa vallankaappauksesta syytetyistä, joka kieltäytyi armahduksesta. Vuonna 1994 hänet vapautettiin oikeudessa todisteiden puuttuessa. Tämän vapauttavan tuomion perusteella jotkut historioitsijat yrittävät oikeuttaa hätätilakomitean toimintaa ja todistaa sen laillisuutta.

Tapahtumia kuvaavissa yleisesityksissä usein todetaan, että hätätilakomitean jäsenten tärkeimpänä päämääränä vallankaappauksessa oli estää uuden liittosopimuksen allekirjoittaminen. Novo-Ogarevon prosessina tunnetussa Neuvostoliiton tasavaltojen johtajien neuvotteluissa syntynyt suvereenien valtioiden liittosopimus olisi siirtänyt huomattavan osan poliittisesta päätösvallasta keskustasta tasavalloille ja käytännössä muuttanut Neuvostoliiton löyhäksi federaatioksi. Sopimuksen olivat valmiit allekirjoittamaan yhdeksän viidestätoista osatasavallasta. Viro, Latvia, Liettua, Moldova, Georgia ja Armenia olisivat jääneet tästä sopimuksesta pois, mikä olisi tarkoittanut niiden irtautumista liitosta.

Hätätilakomitean jäsenet ovat pitäneet itseään todellisina Neuvostoliiton patriootteina, jotka yrittivät pelastaa synnyinmaansa hajoamiselta. Ironista kyllä usein nähdään, että juuri vallankaappausyritys ja uuden liittosopimuksen voimaantulon estäminen oli viimeinen naula Neuvostoliiton arkkuun. Puttšin epäonnistuminen vain kiihdytti maan hajoamisprosessia, mobilisoi kansalaisyhteiskuntaa ja nosti Venäjän poliittiselle areenalle ennennäkemätöntä demokraattista voimaa.

Vallankaappaus epäonnistui ennen kaikkea Venäjän johdon aktiivisen vastarinnan ja kansan protestien takia. Perustuslakia ja Venäjän tasavallan uutta poliittista asemaa puolustivat muun muassa Venäjän ensimmäinen presidentti Boris Jeltsin, Venäjän korkeimman neuvoston puheenjohtaja Ruslan Hasbulatov, Venäjän varapresidentti Aleksandr Rutskoi, Venäjän pääministeri Ivan Silaev ja Pietarin pormestari Anatoli Sobtšak. Tuhannet ihmiset tulivat barrikadeille Moskovassa ja Pietarissa, josta tänä päivänä monet kertovat mielellään. Toiset puolestaan pahoittelevat tapahtunutta.


Advertisements