Teksti ja kuvat:  Saska Heino 

Mihailin esittämän toiveen mukaisesti olen kirjannut ylös muutamia mietteitä viime toukokuiselta Tšernobylin-matkaltani. En ole tarkoituksella pyrkinyt ajallis-paikallisesti täsmälliseen kertomukseen, vaan pikemminkin tuokiokuvaukseen paikasta, josta meillä jokaisella on varmasti jonkinlainen mielikuva. Rakennamme kuvamme meitä ympäröivästä aineellisesta todellisuudesta tietoisuutemme varaan ja meistä jokainen rakentaa kuvansa omista lähtökohdistaan riippuen. Seuraavin sanoin olen ilmaissut omani. Toivon, että yhdessä valittujen otosten kanssa te lukijat pystytte osaltanne samastumaan kokemukseen, joka on valitettavan harvalle tuttu: matkakokemukseen paikasta, jossa ihmisen jälkeen on poutasää.

Tšernobyliä ympäröivä vyöhyke on petollinen. Sen petollisuus perustuu ympäristön näennäisen rauhallisuuden, sen tyynen rappion, ja ionisoivan säteilyn väliseen vuorovaikutukseen. Ionisoiva säteily on ilmiö, jota on opittava kunnioittamaan; luontaista taipumusta sen karttamiseen meillä ei ole. Suhteemme säteilyyn on alkuun välillinen. Havaitsemme sen huonosti valottuneissa valokuvissa tai geigermittarin mittaamassa annosnopeudessa, kuolevissa puissa ja kaiken kattavassa hiljaisuudessa. Sitten huomaamme sen joko äkillisesti sairastumalla tai ajan kanssa, kun tuntemamme ihmiset kaikessa hiljaisuudessa kuihtuvat syöpään, jonka välittömäksi syyksi ionisoivan säteilyn osoittaminen on liki mahdotonta.

Tätä taustaa vasten meidän on opittava kunnioitusta myös vyöhykettä kohtaan. Itsessään paikassa ei ole mitään pelottavaa – ainoastaan tietoisuus sen näkymättömästä historiasta ja aineellisesta, säteilevästä todellisuudesta, nostaa palan kurkkuun. Tämä tietoisuusehto on välttämätön, sillä muutoin vehreä, helteinen kevätpäivä ukrainalaisella maaseudulla saattaa näyttäytyä tyystin toisenlaiselta.

 

En väitä, että vuoden 1986 tapahtumista tietämätön kykenisi käymään vyöhykkeellä ilman heräävää tietoisuutta siitä, että jokin paikassa on pielessä. Kokonainen autiokaupunki Pripjat, autiot tiet sekä aluetta hallitseva voimalakompleksi ovat kouriintuntuvia todisteita lähihistoriasta ja siitä, että kaikkeen ihmisen toimintaan liittyy itsessään tuhon mahdollisuus. Ihmisyys yhdistää meitä kuitenkin lohdullisella tavalla. En usko, että kukaan pystyy esimerkiksi vierailemaan alueen kouluissa ilman, että jokin mielessämme samastaa meidät niihin tuhansiin, joiden elämä vyöhykkeellä on ohi. En usko, että kukaan pystyy käymään Pripjatin uimahallissa ja ajattelemaan sitä ainoastaan kyseisen paikan kyseisenä uimahallina.

Historian helposti hämärtävistä yksityiskohdista, kuten kaupungin yllä kohoavasta neuvostovaakunasta huolimatta kykenemme samastumaan pripjatilaisiin, niin arkinen ja helposti ymmärrettävä paikka Pripjat on itsessään kaupunkina. Vyöhykkeen käsitteleminen ainoastaan entiselle Neuvostoliitolle luonteenomaisena, ainutlaatuisena poikkeamana, on hyödytöntä. Mikäli emme kykene tarkastelemaan vyöhykettä historiallisena esimerkkinä paikasta, joka olisi sijoitettavissa minne tahansa, emme opi mitään.

Inhimillisen kärsimyksen havaitseminen historian sekä kulttuuristen ja kansallisten kerrostumien alta on ratkaisevaa. Vyöhyke ei itsessään opeta mitään; sitä on opittava tulkitsemaan paikkana, joka rakentuu aineellisesti Leninin voimalaitoksen varaan, mutta jonka päälle on kerrostunut tuhansien ihmisten mittaamaton kärsimys, ja että juuri tuolla kärsimyksellä on väliä. Historia ei ole yli-inhimillinen tuomari, eikä meidän tule rakentaa maailmankuvaamme jonkinlaisen tuomion käsitteen varaan.

Historia ei tuominnut pripjatilaisia mistään, me teemme sen itse vetoamalla vaikkapa neuvostojärjestelmän sisäisiin tekijöihin tai inhimilliseen heikkouteen. Selitykset antavat meille kuvan johdonmukaisuudesta, uskon siitä, että kykenemme järkiperäistämään historian eri ilmiöt osaksi erilaisia kokonaisuuksia. Emme kuitenkaan saa sortua uskoon siitä, että kykenemme tapaus tapaukselta oppimaan historiasta ja korjaamaan käyttäytymistämme.

 Tšernobyl on taakka tuhansien vuosien päähän. Muistammeko itse tuhansien vuosien takaisia virheitä, jotka vaikuttavat edelleen ajassamme; toisin sanoen, kun jo nyt rakennamme innolla uutta ydinvoimaa ratkaisuna ilmastonmuutokseen, muistammeko rakentavamme tulevaisuutta, joka on tulevien sukupolvien menneisyyden taakkana.

Mainokset