Teksti ja kuvat:  Mika Kurvinen 

Olen 23-vuotias venäjän kielen opiskelija Turun yliopistosta. Matkustin tyttöystäväni kanssa Siperian halki noin kolmessa viikossa (22.08.-10.09.2011). Lähdimme Helsingistä ja pysähdyspaikkoina olivat: Moskova, Jekaterinburg, Irkutsk-Olkhon, Ulan-Ude, Vladivostok ja Pietari. Suunnittelimme matkan itse ja hankimme kaikki matkaliput etukäteen netin kautta. Pidimme blogia, johon kirjasimme ylös ajatuksia matkan päältä ja jälkeen.

Maisemien ja tunteiden vuoristorataa

Otsikko sen kertoo. Sitä se juurikin oli. Pisimmillään 3 kokonaista päivää junassa kerrallaan ahmittuna ei kuulosta helpolta, eikä se sitä myöskään ole. Fiilis vaihteli maksimaalisesta vapauden tunteesta miltei maksimaaliseen vitutukseen. Matkakumppanit kestivät toisiansa kuitenkin kunniakkaasti loppuun asti, vaikka toinen joutui tulkkaamaan kaiken, ja toinen ilmaisemaan itseään rajallisesti. Läpi matkan kummitellut pieni kuumotus teki Venäjän matkastamme pienen seikkailun.

Jos tässä nyt yrittää summata fiiliksiä näin jälkeenpäin, niin en ainakaan kadu yhtään, että lähdettiin tähän reissuun. Lyhyestä matkasta huolimatta, koen ymmärtäväni Venäjää ja venäläisiä aiempaa enemmän. Liekö perua neuvostoajoista, mutta tämän suuren maan asukit taitavat sosiaaliset kanssakäymiset eivätkä pelkää uusia tuttavuuksia. Asiat sanotaan välillä turhankin suoraan, mutta eipähän jää epäilyksille sijaa. Minulta kysyttiin useaan otteeseen, mitä suomalaiset ovat mieltä Putinista. Puhuttaessa politiikasta, varsinkin poliittisesti tulenarassa maassa, täytyy vastauksen olla poliittisen ympäripyöreä. Mutta hus politiikasta. Venäjällä on hallussaan paikoitellen hyvinkin kaunista maaperää(en kyllä edelleenkään käsitä, miksi täytyy ahmia niin paljon lääniä itselleen). Junan kulkiessa Euroopan ja Aasian rajamaaston ohi (Jekaterinburgin lähellä) alkaa maisema hiljalleen muuttua. Ikkunasta näkyy taigaa ja yllättäen myös vuoristoa. Siperia ei olekaan niin karu kuin ajattelin, mutta käsittää kylläkin isomman alueen mitä luulin. Pienet kylät näyttivät tosi köyhiltä, mutta omalla tavallaan eksoottisilta. Just to get by.

Siperian helmi on ehdottamasti Baikal-järvi ja sen ympäristö. Kuten Piritan kanssa tuumailtiin, Lord of The Rings olisi hyvin voitu kuvata Olkhon-saarella. Vehreää luontoa ja puhtainta näkemääni järvivettä. Kuvat puhukoon puolestaan.

Nopea katsaus Irkutskiin oli myös mielenkiintoista. Kaupunki poikkeaa arkkitehtuuriltaan aika lailla muista venäläisistä kaupungeista. Keskustan lähistöllä ei ole ainakaan niin paljon rumaa neuvostoliittolaista kolossimurjua. Irkutskia sanotaankin Venäjän Pariisiksi. Vaikka kaupunki onkin omalla tavallaan eksoottinen ja kaunis, ei se silti ihan Pariisi ole. Joka tapauksessa käymisen arvoinen. 8 tunnin junamatkan päässä Irkutskista sijaitseva Burjatian tasavallan pääkaupunki, Ulan Ude, oli myös omaa laatuaan. Joka toinen vastaan tuleva oli burjaatti. Jos ei muualla vielä jostain syystä tunnu siltä, että Venäjä on iso ja monikansallinen maa, niin täällä sitten viimeistään. Kaupungin tunnelma oli sopuisa ja rauhallinen – siitäkin huolimatta, että Leninin jättimäisen patsaspään edessä vietettiin ”Tiedon päivää” (ensimmäisen koulupäivän kunniaksi järjestettävä juhla). Päästiin Piritan kanssa myös vierailemaan keltanokkina venäläisessä buddhalaisessa temppelissä (Ivolginskij Datsan), joka sijaitsee Verhnaya Ivolga-nimisessä kylässä, noin 30 km Ulan-Udesta. Mukaamme lähtenyt kiinalainen travellaaja osasi enemmän matkustelleena kertoa, että temppelistä oli havaittavissa myös jotain venäläistä. Temppelissä opetettavaan buddhalaisuuteen oli ilmeisesti sekoitettu jotain paikallista. Joka tapauksessa kiehtova paikka.

Ulan-Udesta päätepysäkkiimme, Vladivostokiin, oli vielä junamatkaa yli 3600 kilometriä ja ajassa lähes kolme vuorokautta. Legendaarisella Rossija-junalla olisi päässyt saman matkan melkein vuorokautta nopeammin, mutta enpä älynnyt lippuja varaillessani katsoa tarkemmin. Epäonneksemme jouduimme suorittamaan viimeisen ja pisimmän etappimme siihen mennessä surkeimmassa platskarta-vaunussa. Se oli vähän turhankin retroa. Jopa eläköitynyt Habarovskin shakkimestari, Jura, vertasi vaunuamme vankilan selliin. Maisemat olivat kyllä hienoja, mutta ne olisi erottanut huomattavasti selkeämmin, jos ikkunoita olisi vaivauduttu pesemään viimeisen 10 vuoden aikana edes kerran. Junan ravintolavaunu-kokemuskaan ei ollut kovin kaksinen, tai oikeastaan sehän riippuu siitä, miten asiaa katsoo. Toisaalta ehkä se olikin juuri aidointa meininkiä. Henkilökunta vaikutti välinpitämättömältä ja 6 ympärijuovuksissa olevaa venäläistä miestä huutaa viereisessä pöydässä kilpaa. Lisäksi ravintolavaunussa oli jostain syystä käynnissä täystuuletus. Ikkunat oli auki ja oli aika kylmä. Liekö henkilökunta yrittänyt epätoivoisesti karistaa kännilaumaa, mutta taisi olla jo liian myöhäistä. Vodka se lämmittää pakkasessa. Joimme oluemme ja söimme ruokamme vaiti, minkä jälkeen palasimme vaunuumme.

Mutta päättyy se tuskakin joskus. Vladivostok otti vastaan aurinkoisella mutta tuulisella säällä pitkän ja tuskaisen junamatkan jälkeen. Venäjän San Fransisco teki positiivisen vaikutuksen meihin kumpaankin. Kaupunki ja ihmiset tuntuivat jotenkin rennoilta. Kai se johtuu siitä merestä. En bongannut yhden yhtä Ladaa koko mestasta, mutta välillä sieltä sun täältä pilkistelevät neukkumurjut muistuttivat siitä, missä vieläkin oltiin, yli 9000 kilometrin matkan jälkeenkin.

Satamasta lähtee päivittäin laivoja Japaniin ja Etelä-Koreaan. Naapurimaiden vaikutuksen huomaa ihan vaan katsellessaan ympärilleen kaduilla ja kaupoissa. Vladivostokia rempattiin aika huolella, koska siellä järjestetään ensi vuonna APECin huippukokous. Kaikki täytyy saada näyttämään hienolta. Vajaan parin päivän sisään ehdimme muun muassa ajella funikulaarilla, hengailla kaupungilla, nähdä auringonlaskun Japaninmeren äärellä ja hankkia kulinaristisia elämyksiä niin korealaisessa keittiössä kuin Russkij Ostrovin ”päiväristeilyllä”, missä poliisiasuun pynttäytynyt keski-ikäinen mies ja hänen ystävänsä tarjosivat meille hyvää vodkaa ja leipää kolmen sentin kaviaarikerroksen kera (voiko venäläisempää elämystä enää ollakaan?).

Kaiken tämän jälkeen olimme valmiita nousemaan koneeseen kohti Pietaria. Pietarissa otimme vielä irti viimeisetkin halvat mehut ja käytiin vähän yöelämässäkin vaihto-oppilaiden seurassa. Pohjolan Venetsia teki taas vaikutuksen.

We’ll be back.  Terveisin Mika

Lisää kertomuksia ja kuvia matkasta:

Menolippu Siperiaan – Mika ja Pirita matkaavat junalla Trans-Siperian klassikkoreitin, Moskovasta Vladivostokiin.

Mainokset